1. Pikkuapollo Parnassius mnemosyne
Kun tarkastellaan Olkiluodosta havaittuja päiväperhosia ja miksei jopa koko perhosfaunaa, niin pikkuapollo on varmasti se merkittävin laji. Se on yksi noin 20 rauhoitetusta perhosesta Suomessa. Sen uhanalaisuus luokaksi on viimeisimmässä arviossa esitetty vaarantunutta (VU) (Nupponen ym 2019). Se on ollut myös meillä erityistarkkailun kohteena. Seuraavassa esitetään piirteitä lajin biologiasta ja esiintymisestä Olkiluodossa ja sen lähialueilla.
Ulkonäkö
Pikkuapollon ulkonäkö on vähemmän huomiota herättävä kuin sen isoserkun isoapollon, jolla on nuo näyttävät punaiset rinkulat takasiivissä. Pikkuapollon siivet ovat hailakan valkeahkot, osin jopa hieman läpikuultavat ja niissä on vaihtelevasti harmaampaa väritystä ja pari mustaa täplää etusiivissä. Sukupuolet ovat aika lailla saman näköisiä, naaraalla ehkä vähän enemmän tuota harmaata sävyä. Lisäksi naaraan takaruumiin selkäpuoli on musta ja karvaton (Kuvat 1 ja 2). Takaruumiin alapuolella sillä on erikoinen useamman parittelun estävä elin ”sphragis”, mikä näkyy tuollaisena bergamenttimaisena pullistumana (Kuva 3).
Lentoaika
Pikkuapollojen päälentoaika osuu kesäkuulle, mutta useana vuonna olemme havainneet ensimmäisiä yksilöitä jo toukokuun lopussa. Tässä luonnollisesti toukka- ja kotelovaiheen sääoloilla on ratkaiseva merkitys. Aikuiset liikkuvat aurinkoisilla ilmoilla lennellen pieniä matkoja ja istuskellen aina välillä kasvillisuudessa hyvin näkyvillä (Kuva 4). Koiraat ovat luonnollisesti ahkerammin siivillään etsien naaraita. Ne tarkistavat herkästi vähän kaikkia valkoisia perhosia, kuten saman aikaan lentäviä lanttuperhosia. Nopeasti ne kuitenkin huomaavat hälytyksen olleen väärä, ja jatkavat matkaansa. Varsinkin lennon alkaessa aamupäivällä ne istuvat ahkerasti erilaisilla mesikasveilla tankkaamassa (Kuva 5).
Parittelusta ja muninnasta
Koiraat voivat haistaa jo kuoriutumassa olevia naaraita ja siten keskittää partiointinsa sellaiselle alueelle, missä on odotettavissa useita naaraita. Niin tehokas niillä on tämä tunnistaminen, että heti, kun naaras on ryöminyt ulos kotelostaan, syöksyy sen kimppuun usein useampi koiras. Onnekkain aloittaa parittelun jo ennen kuin naaras on välttämättä saanut siipiään kovetettua. Naaras ei useinkaan heti parittelun jälkeen aloita munimista. Se näyttää ajoittain käyttäytyvän hieman omituisesti, sillä se kulkee maassa karikkeen seassa sinne tänne. Tämä on vaihe, missä se varmistaa, että paikassa on toukkien ravintokasvia. Joidenkin päivien kuluttua se aloittaa munimisen, nyt jo usein varsin repaleisin siivin, mikä on aiheutunut siitä maassa rymistelystä. Naaras istuskelee ylempänä kasvillisuudessa ja tiputtelee sieltä munia maahan, ja voi se myös maassa möyriessään laskea joitakin munia.
Toukkien hakemisesta
Laji talvehtii munana, josta pikkutoukka kuoriutuu varhain keväällä. Toukka elää yksinomaan varhain keväällä kukkivalla pystykiurunkannuksella (Corydalis solida) (Kuva 6). Halusimme selvittää toukkien ravintokäyttäytymistä tarkemmin, koska siinä oli mielestämme puutteita. Ensimmäinen vaihe oli oppia löytämään niitä. Toukat eivät suinkaan ole koko aikaa näkösällä, vaan päinvastoin. Meitä oli kolme henkilöä aloittamassa tätä selvitystä yhtenä aika vilpoisena huhtikuun lopun päivänä Melaluodon maisemissa. Ryhmässä olivat allekirjoittaneen lisäksi Olavi Helminen ja Panu Välimäki. Aloimme täysin summan mutikassa kaivelemaan kiurunkannusten läheltä kariketta. Meni melkoinen tovi, kunnes Olavi hihkaisi, että täällä on nyt yksi pieni toukka. Vaikeutta oli selvästi lisännyt se, että toukat olivat vielä niin pieniä. No ajan myötä selvisi, että toukkia kannattaa hakea vasta vapun jälkeen kevään edistymisen mukaan. Ja kannattaa ensin yrittää löytää niiden syönnösjälkiä, mikä sekään ei ihan helppoa ole. Ne nimittäin syövät usein koko kolmihaaraisen lehden kokonaan niin, että vain pieni vaikeasti havaittava tynkä jää jäljelle.
Toukkien käyttäytymisestä
Toukat nousevat kasville ja ovat siinä hyvin näkyvissä luottaen oranssinpunaisiin varoitusväreihinsä ja ahmivat muutaman minuutin ajan kupunsa täyteen. Sitten ne painuvat maahan ja ryömivät esimerkiksi kuivan lehden alle sulattelemaan ruokaansa (Kuva 7). Ihmettelimme tätä ja teimme tarkempia lämpötilamittauksia. Näissä saimme selville, että siellä lehden alla lämpötila oli kolme neljä astetta korkeampi kuin paljaalla alustalla. Toukat menivät siis ikään kuin kasvihuoneeseen, mikä varmasti nopeutti niiden ruuansulatusta. Toukkien kehitys onkin huomattavan nopeaa tämän ansiosta, mikä on hyvä sopeutuma, koska kasvi kasvaa nopeasti eikä ole pitkäikäinen. Kiurunkannusta kasvaa monenlaisissa paikoissa, mutta toukat suosivat selvästi sellaisia kasvustoja, jotka ovat hyvin avoimilla paikoilla. Tuomien ja muiden pensaiden alla kasvia voi olla runsaasti, mutta ei sieltä juuri syöntijälkiä löytynyt. Munintavaiheessa tuomessa ovat lehdet jo pitkälle kehittyneet, joten niiden alla olevat kiurunkannuskasvustot ovat jo hyvin varjoisissa paikoissa.
Jotta saisimme tarkemman kuvan toukkien käyttämästä ympristöstä, jaoimme yhden ison kiurunkannusesiintymän (6700m2) 10 x 10 m2 ruutuihin. Nämä puolestaan luokiteltiin kolmeen ryhmään puiden ja pensaiden varjostuksen mukaan: avoin (alle 10 %), puoliavoin (10-59 %) ja varjostunut (yli 60%). Näistä sitten laskimme syötyjen lehtien määrän, ja tulokset olivat seuraavat: avoimessa 11 %, puoliavoimessa 7 % ja varjostuneessa vain 3 %. Kiistaton osoitus siitä, että toukat suosivat avoimilla paikoilla kasvavia kasvustoja.
Aikuisten perhosten liikkumisesta
Halusimme myös selvittää aikuisten pikkuapollojen liikkumista lähinnä Melaluodon ja Orjasaaren alueella, koska kiurunkannustakaan ei suinkaan kasva tasaisesti joka paikassa. Ravintokasvin perusteella kartoitimme 58 erillistä laikkua. Jaoimme nämä kolmeen osa-alueeseen, joissa kussakin yksi henkilö merkkasi pikkuapolloja kuuden päivän ajan (allekirjoittaneen lisäksi Arja Itämies ja Panu Välimäki). Yhteensä 409 koirasta ja 155 naarasta tuli merkittyä terävällä tussikynällä etusiipeen juoksevalla numeroinnilla (Kuva 8). Näistä 64 % saatiin vähintään kerran uudelleen havaittua. Suurin osa saatiin uudelleen kiinni 200-400 metrin päässä merkkauspisteestä, mutta muutama oli siirtynyt jopa kilometrin päähän. Koiraiden liikkuvuus oli suurempaa (Kuva 9), mikä ei sinänsä yllätä, koska ne jahtaavat naaraita. Naaraat näyttivät enemmänkin pysyvän syntymäpaikkansa lähellä (kuva 10), mikä luonnollisesti sopii hyvin, koska siinä lienee taatusti hyvät olosuhteet.
Levinneisyydestä
Pikkuapollo on aikanaan esiintynyt pitkin etelä- ja lounas rannikkoaluetta sekä Ahvenanmaalla. Joitakin sisämaan pisteitäkin on ollut. Laji on voimakkaasti taantunut ja vetäytynyt lounaaseen (Karta1 ja 2). Pientä virhettä voi tuoda se, että laji on rauhoitettu, joten sitä ei niin paljon enää havainnoida. Toisaalta se on ollut usean erillisen selvityksen kohteena ja ne varmistavat, että taantuminen on todellista. Rauman alueella laji oli alkujaan laajalla alueella esiintyvä. 80-luvulla sitä tavattiin vielä mm Reksaaressa ja Kalattilan saaressa sekä Omenpuumaan alueella. Viimeisimmissä selvityksissä sitä ei näiltä alueilta enää ole löytynyt. Olkiluodon ympäristössä pikkuapolloa oli ihan vakituisesti Melaluodon, Orjasaaren ja Olkiluodon sopivilla paikoilla. Myös täällä usea hyvä laikku on tuhoutunut umpeenkasvun tai jopa kuusien istutuksen myötä. Kehitys näyttää vääjäämättä johtavan siihen, että pikkuapollo ennen pitkää häviää täältä alueelta.
Pikkuapollohavaintoja vuosittain parilla käyntikerralla Olki- ja Melaluodon sekä Orjasaaren alueella. Huom! hyvin epätieteellisellä tarkkuudella varsinkin alkuvuosina.